Niinkuin me kaikki jo tiedämme, niin tasa-arvoinen avioliittolaki tulee menemään todennäköisesti läpi, ja seksuaalivähemmistöön kuuluvat henkilöt pääsevät naimisiin maistraatissa vuonna 2017. Tämä on todella hyviä uutisia, ja olen niin onnellinen, että sain olla mukana tekemässä tästä toden paikan päällä. Olin siis perjantaina 28.11. Kansalaistorilla Rakkaudenilmaisussa, ja tunnelma oli todella katossa, ja onnen kyyneleitäkin tuli päästettyä kun tuli ilmi, että saimme kansalaisaloitteen läpi. Mutta mitäs nyt, kun olemme näin suuren askeleen vihdoinkin tehnyt?

Tunnelma on ollut suhteellisen sekavaista molemmilta osapuolilta. Vastustajat lietsovat vihapuheitansa entistä enemmän ja luovat erilaisia ryhmiä ja adresseja, miten muilta ihmisoikeuksia saataisiin pojes, ja monet puolesta olevat ovat onnellisia, ja jotkut hämmentyneitä. Ei ole mitenkään erikoista toisin sanoen, hyvin tyypillistä näin suuressa asiassa. Mutta minun on kyllä pakko myöntää, että hieman on alkanut pelottamaan, ja perjantaista on vasta kolme päivää aikaa, ja pelko on suurempi kuin koskaan. Miksi? Sillä vihapuheet ovat kasvaneet aivan järkyttäviksi vastustajien puolelta. Joudun pelkäämään homoseksuaalina kun olen kaupungilla tai yleisellä paikalla, sillä en ole ihan varsinaisesti ollut kaapissa seksuaalisuuteni takia. Enkä ole koskaan nähnyt syytä pysytellä kaapissa enää. Mutta olen päättänyt, ihan omani turvallisuuden vuoksi, että tulen olemaan passiivisempi näissä keskusteluissa. Miksi? Sillä en halua että minulle tai pahimmassa tapauksessa ystävilleni tapahtuisi jotain, vain sen takia että kannatamme tasa-arvoista avioliittolakia, ja tasa-arvoista Suomea. 

Se on todella epätodennäköistä että mitään sen kummempaa tulee tapahtumaan, mutta ei voi koskaan olla liian varovainen, jos tietää että on ihmisiä ympärillä jotka eivät ymmärrä miten julmia ja kylmiä sammakoita ne päästävät suustaan. He eivät ymmärrä, miten satuttavia sanoja ja lausuntoja ne päästää ilmi, ja kuittaa sen joko uskonnolla tai 'Suomi on vapaa maa' kommentilla. Tai onko se vain niin, että ihmiset ei enää osaa olla empaattisia muita kohtaan, tai asettua muitten kenkiin ja miettiä hieman enemmän, mitä kaikkea joku toinen on ja saattanut jo käydä läpi. Ei vihapuheita tarvita enempää tässä maailmassa, me tarvittaisiin enemmän ymmärrystä ja rakkautta ympärilemme. 

Toisaalta, en pelkää niin, että se estäisi minun olemassa oloani tai arkielämää. Tiedän vaan, että pidän pääni kiinni, ja pidän seksuaalisensuuntautumiseni omanani tietonani, niinkuin ennenkin. Ja joudun varmaankin olemaan tarkempi myös siinä mielessä, että kenelle kerron olevani homoseksuaali ja kelle en. Rajumpi sensuuri. Varovaisuutta. Mutta eikö se ole hieman hullua, että hän joka on oma itsensä ja ei ole kaapissa, tarvitsee taas piilotella itseensä vain sen takia, koska vihapuheille ei olla laitettu minkäänlaista rajaa? Miksi ihmisen tarvitsee pelkää muita sen takia, koska he sattuvat poikkeamaan massasta ja vielä sellaisen syyn takia, jolle ei voi yhtikäs mitään? Hullussa maailmassa eletään, eikö vaan? Monet vastustajat varmaan rauhottuu viikonloppuun mennessä tai Joulukuun aikana, yritän vain olla ajattelematta tätä asiaa sen enempää tai lukea kommentteja eri uutisten alla. 

Eniten ehkä nyppii tässä keskustelussa se, miten monet eivät oikeasti tiedä, mistä edes puhuvat. Monet vetoavat siihen, että homoseksuaalisuus olisi ollut valinta ja/tai elämäntapa, ja tässä sitten istun ja mietin että jos tämä olisi ollut minulle valinta niin en helvetissä olisi valinnut olla homo. Mutta ei tällaisia asioita voi valita, ja tämä on vain asia jonka kanssa elän ja olen ylpeä siitä, mitä olen. En piilottele itseeni tai pakota itseeni heteroseksuaalisiin suhteisiin, sillä...Noh. Ei mun tarvitse varmaan edes tästä sen enempää selitellä, te tiedätte jo. Ei siitä tulisi mitään. 

Olen monta vuotta yrittänyt ymmärtää uskovaisten kantaa, ja varsinkin ääriuskovaisten kantaa. Se on lähes tulkoon mahdotonta. Mietit varmaan että miten niin? Eikö muittenkin mielipiteittä pitäisi suvaitsea? Olen kanssasi samaa mieltä tästä asiasta, mutta aikoinaan kun olin vaan nuori jällikkä enkä oikein tiennyt mistään mitään, eikä mitään kavereita ollut, niin liityin (tai no, vedettiin) mukaan vapaaseurakunnalliseen kirkkoon. Kaikki meni siellä tosi hyvin, ja tulin hyvin toimeen ihmisten kanssa, kunnes joku sitten möläytti että trippimehu on homo. Muistan viellä tasantarkkaa sen, miten he pyysivät minua tulemaan istumaan heidän pieneeseen konttoriin heidän pienessä puisessa kirkossa, ja miten heidän pettyneet katseet vaan porautuivat kallooni. He pitivät mulle tästä puhuttelun, ja muistan vieläkin miten he sen aloittivat. "Ei meillä mitään homoja vastaan ole, mutta jos he alkavat seurustelemaan keskenään. niin se on ongelma." Tämä puhuttelu kesti yli tunnin verran, ja sen jälkeen he yrittivät manata demonia minusta pois joka teki musta syntisen. Ei varmaan tarvitse sanoa erikseen, mutta heidän eksorsimit ei auttaneet ja en kyllä pahemmin enää sinne mennyt enää. En edes ollut tervetullut enää. 

Riparistakin on paljon muistoja, mutta ne eivät yhtä radikaalisia olleet kuin tuossa yllämainitussa asiassa jonka teille juuri kerroin, siellä nyt lähinnä paasattiin että homoseksuaalisuus on väärin, ja vaikka Jeesus olisikin sanonut että se on okei niin hän ei sitä tarkoittanut. Kummatkin näistä argumenteista on todella huteria, ja muutenkin..Todella tuplamoraalisia, ja tulkinnanvaraisia asioita. En ole siis ikinä saanut olla avoimesti seurakunnassa homo, tai muutenkaan siitä puhua jos se tuli puheenaiheeksi. Meitä vaijettiin aina, kun oli vain mahdollista, se oli syy miksi erosin kirkosta. Ne ei antaneet minulle suojaa tai lämpöä niinkuin he aina lupailevat kaikille. He eivät edes antaneet tippaakaan ymmärrystäkään asialle. En sitä voi vaatia. 

Olen hyvin agnostinen uskonnon kysymyksissä, mutta monesti näitä argumentteja missä käytetään raamattua on kyllä läpi luettu liian monta kertaa. Miksi emme voisi vain olla rauhassa ja antaa ihmisten jotka poikkeavat massasta olla rauhassa? En tiedä, mutta ehkäpä joku päivä, me saadaan tälle asialle lopun ja uuden alun.